Elämäkertoja

Katri (Kaisa) Laitinen - Porra, os.Piikki/Koskivirta
 6.2.1916 – 23.9.2008

Siunaus (pastori Sanna Ryytty) pe 30.10.2008 klo 10 Leppävirran kirkko, lasketaan hautaan Karvonmaan hautausmaahan, 
muistotilaisuus Vanhassa pappilassa.
Alkuvirsi 303:1,5,7; siunausvirsi 555; loppuvirsi 632. Haudalla virsi 377.

Hyvät omaiset, hyvä saattoväki, Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herraltamme Jeesukselta Kristukselta.

 Olemme saattamassa haudan lepoon hyvin erityistä ihmistä. Kaisan elämä on puhutteleva esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun rohkeasti seuraa sydämensä ääntä. Kaisa eli elämäänsä rohkeasti ja otti haasteita vastaan yhtä rohkeasti.  Tänään on tullut aika lausua viimeiset jäähyväiset. Ajatuksissa on läsnä koko mennyt yhteinen historia, kohtaamiset ja sanat Kaisan kanssa. Niitä muistellessa täyttää syvä kiitollisuus mielen.

Kaisa syntyi kuopuksena, perheen kymmenentenä lapsena. Kastejuhlaa vietettiin Anttolan kirkolla, Marianpäivänä 1916 Kaisan ollessa vajaa kahden kk:n ikäinen. Muistiinpanoissaan Kaisa kertoo, että kotoa Anttolan kirkolle oli matkaa Saimaan selkien yli lähes 20 km ja, että hän oli huutanut kamalasti, liekö pakkanen purrut pieniä varpaita.

Vanhemmat päättivät laittaa tyttären koulunpenkille, jotta pienikokoinen tytär säästyisi maataloustöiltä. Jo kouluaikana Joensuussa Kaisasta paljastui uuttera ja toimelias nuori nainen, joka tarttui tuon tuostakin toimeen aina siellä, missä tarvittiin työntekijää. Agronomiksi Kaisa valmistui Helsingin yliopistosta v. 1941. Toimeliaisuutensa vuoksi häntä myöhempinä vuosinaan luonnehdittiin toimivaksi ”tulivuoreksi”. Leikkisästi häntä kutsuttiin myös ”lentoemännäksi”, kun hän sovitteli yhteen kodin, maatilan työt ja luottamustoimet.

Sotavuosina Kaisa toimi ilmavalvontalottana Juvalla. Sodan kauhut ja itsenäisyyden merkitys kirkastui nuorelle naiselle ja palveli tarmokkaasti ilmavalvontatehtävien lisäksi myös kotirintamalla. Kaisa työskenteli Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä ylimääräisenä esittelijänä. Naisten Työvalmiusliiton puitteissa hän oli myös perustamassa vapaaehtoisille, Leppävirtalaisille 17-25 v. tytöille, työpalveluleiriä, jossa tytöt olivat köyhien perheiden apuna, kun isät olivat rintamalla. Kaisan tehtävänä oli johtaa toimintaa ja vastata maatalousopetuksesta. Tämän työn tiimoilta Kaisa tapasi tulevan puolisonsa Veikko Johannes Laitisen. Kaisan rohkeudesta kertoo jotakin oleellista se, että sulhanen, joka ei päässyt saapumaan kotikirkkoon omiin juhannushäihinsä vihollisen massiivisen hyökkäyksen tähden, saikin rintamalle morsiamensa. Ihantalassa 30.6.-44, suurhyökkäyksen aikana, tykistötulituksen melskeessä, luotien ohiviuhuessa 30:n päästä, lausuttiin tahdon-lupaukset. Mustinmäen Ollilla sai nuoren, rohkean ja kylä uutteran jäsenen.

Kaisan vaikutus näkyy perheen elämässä niin kulttuurin ja sivistyksen, juurevan maalaiselämän kuin isiltä perityn uskon arvostamisena. Kaisan vaikutus näkyy myös yhteiskunnassamme – maatalouden lomittajajärjestelmä on Kaisan aikaan saannosta. Ollilan emännän aktiivisuus oli erittäin laaja-alaista alkaen aina kotoa perheen ja maatilan hoitamisesta jatkuen moniin yhteiskunnallisiin luottamustehtäviin saakka.

Muistiinpanoissaan menneiltä vuosilta Kaisa kertoo oppineensa turvautumaan Jumalaan jo aivan nuoresta. Pitkin elämäänsä Jumalaan turvautuminen osoittautui välttämättömäksi. Apua tuli, joskus aivan ihmeellisin tavoin. Taivaallisen Isän suojelus osoittautui todella konkreettiseksi monissa kiperissä tilanteissa.

Jäätyään leskeksi v. 1988 Kaisan elämässä kääntyi uusi lehti muutamaa vuotta myöhemmin. Hänet johdatettiin kohtaamaan vihkipappi Kari Porra, joka sodan jyskeessä Ihantalassa oli vihkinyt nuoren Laitisen pariskunnan. Niin Kaisa kuin Kari olivat eläneet elämänsä toisaalla ja jääneet toisistaan tietämättä leskiksi. Kari valmisteli Ihantala-kirjaa, jota varten hän selvitteli vihkimänsä nuoren parin elämää ja mahdollisuutta osallistua haastatteluun. Kirjan merkeissä alkaneen tutustumisen myötä ei kummankaan enää tarvinnut pelätä yksinäisiä vanhuudenpäiviä, sillä he löysivät toisistansa rakkaan elämäntoverin ja keskustelukumppanin. Häitä vietettiin 14.7.1990.

Syvää kiitollisuutta 90-luvulla kuvaa seuraava, Kaisan oppima, v. 1936, vanha tanskalainen laulu: Kiitos, kiitos, kiitos Kaikkivaltiaalle, joka ”tulkoon” –sanallansa maat ja taivaat loi. Kiitos, kiitos, kiitos kansani kuninkaalle, joka pienet nostaa, suuret kaataa voi. Sulta Herra kaiken hyvän saamme, sult´ on onnen avaimet ja ohjat elämän. Sult´on koti kallis, sulta synnyinmaamme, sulta hoiva huoliin ajan synkeän. Siispä hartain mielin käännymme sun puolees: siunaa koti, suojaa synnyinmaa. Antain kaiken, kaiken isälliseen huomaas, päällämme sä kättäs pidä siunaavaa.

Kaisa luotti elämässään lujasti Jumalan johdatukseen ja erehtymättömyyteen. Elämä ja luonto ympärillä olivat suurta Jumalan lahjaa. Elämän käänteet ja kohtalot olivat Jumalan käsissä. Syvä usko ja luottamus antoivat yhtä suuren rohkeuden toimia ja vaikuttaa asioihin ympärillä. Vaikka Kaisan ajatus tulla haudatuksi, joutua kuolemaan, tuntui mahdottomalta, piirtyy kuitenkin lohdullinen kuva lähestyvästä kuolemasta seuraavassa Kaisan muistiinpanossa:

- Minä uskon, että kun aikani on lopussa ja ruumiini kuolee, olet sinä laupias Isä, enkeleinesi vastaanottamassa minut Taivaan kotiin. En ole sitä ansainnut, mutta uskon sinun armosi avaruuteen ja heittäydyn syliisi. Enhän ymmärrä, miten olisinkaan osannut ja ymmärtänyt ansaita autuutta. Vaikka mitä olisin yrittänyt tehdä ansioksi – olisin vain lopulta kokenut – ei riitä. Siis: armostas Jeesus sieluni iloitkohon!

- Kaisa, rakastit perhettäsi ja ympärillä olevia ihmisiä koko sydämelläsi. Asetit itsesi alttiiksi epäröimättä oikeudenmukaisuuden ja toisten ihmisten hyvinvoinnin tähden. Opetit lapsillesi ja lastenlapsillesi työn ja ahkeruuden merkityksen. Kiitos siitä! Sinut on kastettu kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Otsaasi ja rintaasi on kerran piirretty ristinmerkki. Se on elämän merkki. Jeesus Kristus on käynyt ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen sinun puolestasi, että sinulla olisi iankaikkinen elämä ja ilo Jumalan luona.

                Jari Johannus Piikki, musiikin maisteri, kanttori
                16.5.1963-12.1.2012

                Muistelmia Jarista

            Jari tuli tähän maailmaan kauniin kevätpäivän aamuna kello neljän aikaan Juvan sairaalan synnytysosastolla, toukokuun kuudentenatoista vuonna 1963

Olin edellisenä päivänä käynyt Koikkalassa neuvolassa. Lääkäri Joel Nuutinen oli poikansa Rainerin sijaisena ja kehoitti kävelemään paljon, että vauvan maailmaan saanti onnistuisi paremmin, kun ensimmäinen lapsemme kuoli synnytykseen helmikuun 18. päivänä vuonna 1962. Olinhan jalkaisin.Koikkaian reissullakin- kahden kilometrin matkan Lievolasta.  Einon sisko Aune odotti Riittaa ja yhdessa hänen kanssaan kävelimme lääkärinneuvolasta Lievolaan.  Aune jäi yöksi meille, ja Esko Väisänen veikin yöllä jo minut Juvan sairaalalle. Esko on aina ollut hyvä, auttavainen naapuri- lähtenyt avuksi päivällä ja yöllä.

Olimme laitoksella Jarin kanssa yhdeksän vuorokautta ja tutustumassa toisiimme, Eino kävi pari kertaa katsomassa-oli kiireistä kevätkylvöjen aikaa ja linja-autossa hänkin matkusti. Vain äidit tietävät sen onnen tunteen, kun sen "nyytin" syliinsa saa- ei sen rakkaampaa voi olla mitään rnuuta tässä maailmassa kuin oma lapsi - jokainen heistä !

Jari sai  olla ainoana poikana vuoden ja kolme kuukautta, kunnes sal veljen, Ahti Juhanin.  Muistan, kun Jari odotti, että Ahti kasvaisi ja oppisi liikkumaan ja leikkimään hänen kanssaan.  Jari oli liki kaksivuotias, kun Ahti tuli istuallaan keittiöön kynnyksen yli, Jari riemuitsi: "Jo Ahti kasvoi isoks pojaks." Oli sama kevät, kun Jari juoksi Iuokseni, kun käki kukkui ja hoki: "Kukku käkittää, äiti kukku käkittää!"

Jari oli pienenä todella kiltti lapsi, nukkui vauvana kesällakin ulkona paljon, kun oil heinän- ja vijlojen seivästystä ja korjaamista - aina hänet otettiin mukaan. Siellä lintujen laulun säestyksella poikaa syöttelin, kun oli ruoka lähella ja lämminta. Syksyllä sitten villeämmillä ilmoilla laitoin puseroni alle vaipat lämpöiseen, kun joutui niitä vaihtamaan- suolta olo pitkä matka kotiin kesken työrupeaman. Se oli sellaista leirielämää, ne kesät monen monta vuottia.

Maria-mummo sanoi aina, että "vie lapset mukanasi jos mihin menet" - paljon pojat olivat  navettatöissäkin mukana. Kyllä minä sen ymmärrän, että jos on huono Iiikkumaan ja sairas, niin ei ota lapsia vastuulleen. Toki sitten vanhempina jo pojat olivatkin mummon kanssa, kun ymmärrys kasvoi, etteivat karkailleet. En tiedä, mika into Jarillakin oli pyrkia kylälle. Jarin  ollessa kaksivuotias tapasin hänet kiinni Hämäläisen autotallin mutkalta ja kysyin: "Mihinkäs se poika on menossa?” Jari vastasi: "Tonniin"- siis Gustafssoniin- nenä näytti kyllä Pasin Iuo Hämäläiseen. Pasi kävi aina meillä, kun Jari oli vielä ainona lapsena, on heistä valokuvakin otettu. Sitten, kun Ahti joutui mukaan, kävivat useinkin Ossin ja Pasin luona, kun asuinme niin lähella toisiamme.

Kerran kesälla ennen kouluikää Jari ja Ahti juoksivat aittarakennusten nurkilla ja kyttäilivät toisiansa pienet puiset pyssyt käsissä, ja kun näkivat toisen, kuului "piu". Se oli heidän rosvo ja poliisi -leikki. Maria-mummo istui aitan rappusella, seuraili ja sanoi: "Ettehän te pääse taivaaseenkaan, kun tuommoista leikitte." Silloin Jari pysähtyi mummon eteen ja savoksi sanoi: "Myö kun männään taivaaseen niin poliisia ja rosvoa siellä kyllä leikitään!"

Paljonhan lapsilla oli hauskoja leikkejä, vaikka aika oli niin erilainen kuin nyt. Ensimmäisinä vuosina ei ollut puhelinta, eikä televisiota - ei autoa. Muistan Jarin ensimmaisen kirjoitelman ekaluokan keväällä, yksi lause jokaisesta perheensä jäsenestä. Se oli jotenkin: "Ahti leikkii tuvassa, mummo istuu sängyssa, isä on autokoulussa, äiti tekee töitä. “ Siitä muistaa auton ostamisen ajankohdan, se oil kevät 1971, Savonlinnasta auto haettlin,

Jari oli lapsena todella utelias ja keksi aina uusia juttuja. Kerran tapasin hänet lehmän selästa äitiä huutamassa navetassa. Leveäselkäinen Allikki-lehmä makasi parressaan, niin poika keksi mennä mahalleen lehmän selkään. Tottakal lehmä silloin ryntäsi ylös ja yritti pudottaa poikaa, joka tarrasi lehmän kupeisiin ja huusi. Aina sai olla valppaana poikien kanssa. Kerrankin Jari meni saunalle, huomasin, jo oil isänsä partakone käsissä. Han sanoi: "Jari rupeaa partaamaan." Onneksi haava tuli käteen eika Ieukaan. Putkosen pojat meidän suon takaa mökistä kulkivat kouluun pellon reunaa-se oli pojille elämys nähdä. Tiesivät, missä koulu on, kun Koikkalan kirkkoon mennessä sitä katsottiin. Joku päivä tultiin suolta kotiin sitä tietä, mistä koulupojatkin, ja iso kiiltävä sittiäinen vaelsl siinä hitaasti. Jari totesi: "Tuo kyllä myöhästyy koulusta."

On niin paljon sanontoja mielessä, selainenkin vuodelta 1965, kun tupaa remontoitiin, ja lattia oli auki. Uunin vieressa ihan multa nakyi, Jari istui ja "lajitteli" sitä ja selvällä savon murteella luetteli: "Omenamultoo, potattimultoo, kivimultoo, vanhoo multoo" jne. Aina keksi uuden mullan nimen - oli kaksivuotias !

Äitinsä hyräilyyn hän vauvat nukkuvat, niin Jarikin. Jari ei vielä puhunut, mutta lauloi jo "nun-nun-nun-nun", ihan omalla nuotillaan. Aune-kumminsa vielä muisti kuolinvuotenaan sairaalassa Jaria muistellessaan, miten polka pienenä laulaa "nunnutti". Aune kuoli muutama vuosi sitten. Laulamalla pidin poikaa paikoillaan navetassa olkikasan päällä, kun lypsin lehmiä - meillä oli käsilypsy yhdeksän vuotta, sitten helpotti, kun saimme lypsykoneen. Pojatkin olivat jo isompia ja viihtyivät kahden leikeissään. Rytmi oli hallussa jo pienenä, Jari seisoi yhdeksänkuisena häkkisängyssä, kun radiossa soi jotakin reippaampaa musiikkia, niin jo alkoi poika hytkyttää tahdissa, Maria-murnmo säikahti. sanoi: "Vol hyvä Isä, miten syntiset veret tuo lapsi on saanut" sen katseen muistan. Toisen kerran sitten Jari oli kolmen ikäinen, kun kerran iltahartauden jälkeen toimittaja sanoi, että alkaa joku konsertti, jota johtaa George de Godsinsky. Mummo nousi laittamaan radiota kiinni (hän hallitsi radion tuvassa), poika tarrasi kaksin käsin kiinni Maria-mummon reiteen ja hoki: "ei kiinni Sinski soittaa" ei soittanut Sinski ! Seuraavana päivänä Eino-isä lähti Juvan kirkolle mopolla pojille radiota ostamaan, se oli pattereilla toimiva matkaradio. Saivat pojat kuunnella lastenohjelmia, ja sitä kuljetettiin mukana pelloilla ja navetallakin sitten
.
Kyllä sen hyvin pienesta Iapsesta jo huomaa, mihin on taipumus, Jari halusi kirkossakin, jossa usein kävimme, aina urkujen lähelle. Ja pyhäkoulu oli meillä tässä kotona, siinä huomasi innostuksen hengelliseen musiikkiin.

Kouluun lähtö vähän alussa jännitti, mutta hyvin Jarin koulut meni, niinkuin toistenkin poikiemme. Äidithän ne kyynelehtivät, kun lapsiansa kouluun lähettävät, eivät lapset. Kouluun päästyänsä ja oikeaan musiikkiin oppiin tartuttuansa into musiikkiin vain kasvoi. Ensin kotona oli kai nokkahuilu, sitten sähköurut ja piano vuonna 1975. Opettaja Erkki Rämö aloitti kai pahvikoskettimilla nuottien opettamnisen, sitten kanttori Eino Tiainen piti kansalaisopiston musiikkipiiriä Koikkalan koululla, ja siitä Jari jatkoi aikanaan Mikkeliin musiikkiopistoon.
Kolmannen luokan syksyllä Jari kerran tuli koulusta todella iloisena ja sanoi, että hänestä tulee kuningas Herodes. Hän saa kultaisen kruunun ja miekan vyölle- olivat aloittelemassa tiernapoikien harjoituksia. Jari oli neljä kertaa koulun joulujuhlassa Herodes, Ahti Murjaanien kuningas. Joka kerta olimme katsomassa juhlassa sitä.
Juvan kirkossa oli kesäisin lasten pyhäkoulujuhlat, siellä oli aina meidänkin pyhäkoululapset ohjelmaa esittamassä, Jari lauloi yksinkin. Hän sanoi, miten hyvä on laulaa Juvan kirkossa alttarin edessä, miksi niitä pyhäkoulujuhlia on vain kerran vuodessa. Koikkalan kirkossa kyllä Jari lauloi useinkin, silloin
alakouluikäisenä ja koko pyhäkoulun lauluryhmässä. Sitten Pauli Puukko perusti Hillos-nimisen "bändin", jossa han itse soitti kitaraa ja toiset lauloivat -Jari kuului siihenkin silloin vähän yli kyrnmenvuotiaana. Pitivät Koikkalan kirkossa kerran Tapaninpäivan iltana konsertin, niin kirkko oh ihan täynnä. Jari oli silloin jo 15-vuotias, kun Asko-polkamme oli 2-vuotias ja nukkui urkuparvella, sen muistan.

Jarihan joutui Askoa paljon hoivailemaan, silloin Askon  vauvakesänäkin, kun Jarilla ilmeni heinäallergia, niin Ahti-poika oli enemman heinätöissa ja viljojen puimisissa  apuna. Töihinhän se oli maalaistalossa lapsien opittava heti kun kykenivät, eikä se näyttänyt vaikeata olevankaan. Siinä samalla tuli tutuksi Jumalan luoma luonto, kukat, linnut ja kaikki kasvit ja ötökät. Sitten alkol kiinnostaa tähtitaivas, mietittiin, miten saisi kaukoputken. Pojat keksivät, että  tilataan isälle syntymäpäivälahjaksi, ja niin tehtiin.  Kaukoputki tuli keskella heinäntekoa, Einon syntymäpäivä kun on heinäkuussa. Näki sillä hyvästi  naapurin pellolta työmiehiä – tähdet löytyivät syksymmällä. Samalla tavoin saivat virveliuistimen ja pallogrillin - isän syntymäpäivälahjana.

Pitkä oli matka sitten Mikkelin rnusiikkiopistoon, aika paljon isänsä kuljetti, kun oli jo oma auto. Ensin koulupäivä Juvalla ja kolmekin kertaa viikossa Mikkelissä. Asko-poika oli usein mukana isänsä kanssa, niin minun oli helpompi karjatöissä, ja Ahti sal lukea läksyjään rauhassa. Meidän kolmas poikamme kun keksi tulla maailmaan vasta sitten, kun toiset olivat jo 13- ja 12-vuotiaat. Kesällähän he ovat kaikki tulleet kiireisten töiitten aikaan.

Jari oppi pianon soittamisen hyvin ja pääsi urkujen kimppuun jo yläasteikäisenä. Urkuja hän rakasti- voi sanoa ! 15-vuontiaana hänestä tuli vakituinen urkuri omaan Koikkalan kirkkoon- isänsä oli kuskarina vuosia, ennen kuin Jari sai oman ajokortin.  Pianopiirejäkin Jarilla oli monella kylällä Juvalla kansalaisopiston nimissä ja lukiossa ollessa. Ensimmäisen palkan, jonka sai seurakunnaita Koikkalan urkurina, hän käytti isojen koraalivirsikirjojen ostoon. Ne kyllä tulivatkin todella tarpeeseen. Oli juhannuspäivän aamu Jarin oilessa 17-vuotias, hän soitti kotona pianoa ja lauloi virttä "Oi Herrani, Jeesukseni, Sun luokses saan mä tulla, Sinulta vaan mä avun saan, on aarre suuri mulla"- harjoitteli ennen kirkkoon menoa. Sanoin hanelle, miten hyvältä tuntuu, kun on juhannus ja minulla on noin hyvät, raittiit pojat. Jari sanoi: "Kuule, äiti, minä tiedän missä minun paikkani on tässä maailmassa. Se on urkupenkillä." ja niin oli! Sibelius-Akaternian koulutuksen hän kävi Kuopiossa ja sai toivomansa ammatin. KyIlähän hänen konserteissaan monesti olimme ja taustatukena vointimme mukaan, että pystyi harrastuksiansakin toteuttamaan. Isänsa osti ensimmaisen kameran, ja hyvä että osti, sekin oli Jarille koko elämänsa aikainen asia. Kyllä ne on kuvina kotiseudun maisemat, tiet,kukat, aidat ja ladot. Kameralla hän rakasti meita vanhempianakin, kun otti satoja kuvia meidän töissa touhuamisistamme. Ne kuvat ovat rikkaus nyt, kun kaikki on poissa - se aika !

Elämä otti Jarin avosylin vastaan, antoi  perheen ja työn - oli suunniteitu jossain vain hänen aikansa tämän pituiseksi. Nämä viimeiset vuodet olivat raskaat ihan liian monelle Jarin läheiselle, mutta silti ihmisen on tyytyminen Jurnalan tahtoon - kaikesta huolimatta. Helppo oli olla kolmen pojan äitinä, eivät koskaan ole mieltäni pahoittaneet eivätkä ovia paukutelleet. Sopu on hyvä heillä keskenäänkin ollut aina-niinhän se veljesten kesken on oltava. Tähtitaivastahan Jari tutki, kyllä sitä monet illat oli tupakin pimeänä, ettei kaukoputkea valo häirinnyt - Jari otti valokuvia taivaaltakin paljon. Ajattelen, että nyt hän katselee niitä toisesta suunnasta, on monta arvoitusta ratkennut. Kuitenkin hän on puheissamme joka päivä ja monta kyynelta kaipaus kirvoittaa kauan vielä. Siitä
on ilo, etta Jarin on nyt parempi kuin meillä kenelläkään-hän on kotona jo!

Näitä muisteli Piikin poikien aiti
Anneli.

Hannu Antero Purhonen

Hannu Antero Purhonen syntyi Joensuussa 24. heinäkuuta 1943. Isä oli mielisairaanhoitaja Emil Purhonen , syntynyt Sulkavalla Mäntysen kylällä 12. heinäkuuta 1908 ja äiti sairaanhoitaja Helmi Katriina Turunen, syntynyt Joensuussa 12. joulukuuta 1914.

Kuvassa Emil Purhosen syntymäsauna

Emilin isä oli Gabriel Purhonen ja äiti Wilhelmiina Piikki

Koulunkäynnin Hannu aloitti Mikkelin maalaiskunnassa Moision kansakoulussa. Mikkelin Lyseosta Hannu kirjoitti ylioppilaaksi keväällä 1963. Avioliiton hän solmi 6. marraskuuta 1966 kangasniemeläisen Anja Anneli Häkkisen, s. 29. 1.41 kanssa.  Heille syntyi kaksi lasta; Ani-Marja Hannele 22. heinäkuuta 1969 ja Elina Mirjami 10. syyskuuta 1972. Ani on kustannustoimittaja Helsingin  yliopiston kustannusliikkeessä Gaudeamuksessa ja Elina, sairaanhoitaja-kätilön tutkinnon suoritettuaan vakuutusvirkailijana vakuutusyhtiö Tapiolassa Espoossa.

Hannu Purhonen opiskeli Helsingin yliopistossa ja valmistui teologian maisteriksi 1968, lisensiaatiksi 1983 ja väitteli teologian tohtoriksi 1988.  Hannu oli kirkkojen Maailmanneuvoston stipendiaattina Englannissa Birminghamin yliopistossa 1971-72. Syksyn 1984 Hannu opiskeli Roomassa, jossa kokosi aineistoa väitöskirjaansa. Opiskelupaikkana oli jesuiittojen perustama Gregoriana yliopisto. Asuinpaikkana muuan luostari, joka on yhdella Rooman seitsemästä kukkulasta.

Hannu on toiminut pappina Kuusankoskella 1968-71 ja opettajana Sisälähetysseuran kansankorkeakoulussa Pieksämäellä 1972-73. Täältä hän siirtyi Kouvolaan kappalaiseksi, jossa virassa oli 1973 - 2007. Tällöin hän  jäi eläkkeelle. Kouvolasta käsin hän hoiti Vekaranjärven varuskunnan sotilaspastorin virkaa 1991-92, jolloin oli virkavapaana kappalaisen virasta.

Hannun kirjallinen toiminta on ollut monipuolista. Ensimmäinen kirja oli 1980 Mikkelin hiippakunnan papistolle synodaalikokoukselle kirjoitettu Terapian apu sielunhoidolle.  Tämän jälkeen ilmestyi jännitysromaani  Psykoanalyytikon psalmi 1987 ja väitöskirja MUUTTUVA IHMINEN, Carl Rogersin filosofinen antropologia.  Seuraava kirja oli elämäkerta  PIIKKINEN MIES, Paavo Ruotsalainen ihmisenä 1994. Vuonna 2004 ilmestyi kirjailija Unto Seppäsen elämäkerta UNTO SEPPÄNEN, Kannaksen kuvaaja. Eläkkeelle jäätyään Hannu kirjoitti omaelämäkerran ELÄMÄNI KALEIDOSKOOPPI. Se ilmestyi syksyllä 2007.

Hannu on toiminut myös Kouvolan vuotuisen Dekkaritapahtuman suunnitteluryhmässä vuodesta 1996, jolloin  tämä vuotuinen tapahtuma aloitettiin. Siitä Hannu toimitti 10-vuotishistoriikin  DEKKARIKYMPPI  vuonna 2006.

Hannu on ollut Kouvolan Sanomien kolumnistina 14 vuotta ja  Hengellisessä Kuukauslehdessä sekä kolumnistina että artikkelitoimittajana  vuosikausia.

Hannun harrastuksia ovat erityisesti kirjallisuus ja teatteri.

Kuvassa Anja ja Hannu Purhonen

Jari ja Ahti

  Jari, äiti ja pikkuveli Ahti

Jari, Ahti ja Asko sekä vanhemmat Eino ja Anneli

           Ahti, Asko ja Jari

Anja Purhonen 1966

Elina ja Oona Purhonen 2008

Hannun tyttären Elinan poika Jussi 5-vuotiaana

Purhosen veljekset Osmo, Heikki ja Hannu 1998